Wiping a Village Out of the Map.

This is my first blog text in english. Ahlan wa Sahlan also you non Finnish readers to arjen poikkeustila, which means roughly the state of exception of everyday life. I wish that the next text will be much less depressing.

 

Fatmi, pointing to a pile of rubble that used to be a shelter for her sheep.

80 people are left homeless in Hammamat Al Maleh, in Northern Jordan valley after Israel Defence Forces demolished homes and animal shelters of 11 families in the communities of Hammamat Al Maleh and Hammamat Al Meiteh, in the 17th of January 2013.

The destruction was already complete on the morning of 18th of January. Pillows, mattresses, kitchen stoves and clothes were piled around the village. People were homeless, animals without shelter and 55 structures were gone after IDF had completed their operation.

The place looked more like being destroyed by an earthquake than by people. Next morning in the 19th of January, IDF returned to the village and confiscated the rest what was left from the personal possessions of the families together with 18 tents provided by red cross after the demolitions.

Hammamat Al Maleh, Al Meiteh and Al Burj are vulnerable herder communities in also vulnerable Jordan Valley, that is strategically important for Israel and necessity for the future Palestinian state. It constitutes 29 percent of the total area of the West Bank and is fruitful agricultural land for those, who have access to the water resources that are 95 percent in Israeli control. Israel have different means to prevent formation of new viable Palestinian villages in the area, and making life extremely difficult for those, who are still staying in Jordan Valley. It has not only almost a total control over the water resources, but it has also declared 53 percent of the area as a ”state land”, 46 percent military firing zones and closed around 20 percent of the land by declaring nature reserves. One doesn’t need to be an expert in mathematics or in strategical planning to understand that the plan is to clear the area from the Palestinians.

For the past year IDF have executed new forms of displacement of people in the area via temporary eviction orders due to the military training. From the 2nd to the 3rd of January IDF evacuated over 1000 people from their villages in Jordan Valley due to a training. The communities of Hammamat Al Maleh and Meiteh also had temporary eviction orders. Ten families in the villages had demolition orders for the 31st of December 2013 and there was a fear that they could not return to their homes after the evacuation. IDF waited however. In the afternoon of the 3rd people could return to their homes, and exactly two weeks later their homes were destroyed.

The communities are situated between Tayasir checkpoint, an Israeli Military base and a road junction that is easily closed by the army. Around 7 o’clock in the morning of the 17th of January the army entered the village together with the border police and three bulldozers. As the people are living next to a military base, they are used to see soldiers and army vehicles every day, but according to one villager: ”This time the action of the army was worse than ever before. I’ve never seen so many soldiers, and they have never been as aggressive as they were this time.” At the same time when the army entered the Village, they closed Tayasir checkpoint in the West and a road crossing leading to road 578 in the west of the village. Hammamat Al Maleh was completely cut out of the rest of the West Bank and no humanitarian organizations or media were able to enter the area on the day of the demolitions. The villagers were asked to evacuate 300 meters away from the villages, where they were able to observe the act destruction of their lives and homes but unable to do anything to stop it. In 5 hours demolitions were over. The estimations of the number of the soldiers vary between 300 and 1000, situation was complicated and confused and nobody could give an exact number of the soldiers as many of them came by foot from the nearby military base.

The next day International Committee of Red Cross, whose mandate is purely humanitarian and based on the Geneva conventions, was able to deliver first aid tents for those, whose homes were wiped out the day before. Putting up a humanitarian first aid tent on top of the ruins of your old home is not exactly a happy ending. The story could have ended there, but it didn’t. One day after, on the 19th of January, IDF entered once again in to the village and blocked the entrance and exit roads of the area. This time they had fewer men coming with 65 army jeeps, but they were as aggressive. Instead of the bulldozers they came with two big lorries, where they started to gather, not only the ICRC tents but also all personal possessions that people, whose homes were demolished, had. One of the farmers tried to protest and talked with an IDF soldier, who threatened him by saying: ”If you try to put up more tents, we are not only going to confiscate them, but we arrest you and take your sheep too.”

Untill now many of the villagers haven’t put up any tents out of fear of arrests and more confiscations. The main income of the villagers are sheep and they can’t afford loosing their cattle. People are sleeping either with their neighbours, in open shelters or under the stars. Day after the confiscations the governor of Tubas, Marwan Tubas visited the area and asked the people stay in their ßvillage for the resistance. The future of Hammamat Al Maleh doesn’t look very bright as, according the mayor of the village Aref Daragmeh, the whole village have demolition orders by the end of April 2012. Some of the families have orders in the end of February, some in the end of March and the rest in the end of April 2013.

”Toisen intifadan syynä oli armeijan väkivalta, kolmannen aiheuttavat siirtokunnat.”

Yli 1000 perheen tilapäinen karkoitus kylistä sotilasharjoitusten alta Jordanlaaksossa. Istumista sotaoikeussa todistamassa nuorten opiskelijapoikien tulevaisuudensuunnitelmien tuhoutumista. Siirtokuntaväkivallan räjähdysmäistä kasvua pohjoisella Länsirannalla. Välikohtaukset ovat kasvaneet räjähdysmäisesti pohjoisella Länsirannalla viimeisen kuukauden aikana, joka on myös näkynyt tarkkailun arjessa siinä määrin, että aikaa blogin pitämiselle on jäänyt mitättömän vähän.

”Palestiinalaiset on ajettu ahtaalle ja kolmas intifada nousee palestiinalaisten epätoivosta.” Haaretz ja Reuters kirjoittivat viime viikolla Israelin turvallisuusorganisaation Shin Betin entisen päällikön ja nykyisen Yesh Atid-puolueen vaaliehdokkaan Jabob Perryn huolesta kolmannen intifadan tulosta. Artikkelissa todetaan että israelin armeija on raportoinut väkivallan kasvamisesta Länsirannalla viime aikoina. Omien kokemuksiemme mukaan väkivalta on kasvanut, mutta sen alkulähteenä eivät ole palestiinalaiset vaan siirtokuntalaiset.

Yksi suurista ongelmien aiheuttajista on alle tuhannen asukkaan siirtokunta Yitzhar. Vuonna 2008 The New York Times kirjoitti siirtokunnan olevan ”kukkulan lakien ekstremistinen linnake, joka hallitsee pohjoisella Länsirannalla palestiinalaista kaupunkia Nablusia.” Väite on kärjistetty, sillä Nablus on 126 000 asukkaan yliopistokaupunki ja Yitzharissa asuu noin 900 asukasta. Tästä huolimatta Yitzhar on tunnettu ideologisista ja väkivaltaisista siirtokuntalaisistaan myös Israelin puolella. Istuessani viime perjantaina sapatti-illallisella Jerusalemissa israelilaisen Andrean luona, sain vakavia ja osittain sääliviä katseita kertoessani työskenteleväni Yitzharin vieressä.

Siirtokunta on kasvanut viiden palestiinalaiskylän keskelle. Yhdessä niistä, Urifissa siirtokuntalaisten lauantaiset hyökkäykset ovat olleet viime vuosina arkipäivää (ks. Tarkkailun aikajana 8.12.). Joulun tienoilla jokin muuttui, sillä viikottaisista hyökkäyksistä tuli päivittäisiä. Kukaan ei osaa sanoa miksi, mutta viimeisten parin viikon aikana sekä Israelin armeija että siirtokuntalaiset ovat vierailleet kylässä lähes päivittäin. Vierailuita on tehostanut kyynelkaasu, joka on mm. saanut Medecins Sans Frontiersin tutkimaan, voiko päivittäisellä kyynelkaasun hengittämisellä olla yhteyttä 20 kuuden viikon sisällä sattuneeseen keskenmenoon Urifin kylässä.

Tilanne kärjistyi uudella tavalla ensimmäistä kertaa joulukuun 26. päivän yönä, jolloin armeija ilman näkyvää syytä tuli kylään sireenit ulvoen ja huutaen kovaäänisiin: ”Herätys, nyt on aamu.” Nukkuvat Urifilaiset kuuntelivat showta kaksi tuntia, ennen kuin armeija poistui ja antoi ihmisille jälleen unirauhan. Armeijan käytös on jäänyt selittämättä ja herättää kysymyksen siitä, miksi israelin puolustusvoimat haluaa terrorisoida palestiinalaista kylää, joka jo ennestään on siirtokuntalaisten hyökkäysten kohteena.

Viime viikon keskiviikkona tilanne kärjistyi jälleen Lähi-idän kolmeenkymmeneen vuoteen kovimman myrskyn jälkimainingeissa. Länsirannalla näkyi lumiukkoja monien ihmisten pihoilla. Myös Urifilaiset nuoret olivat leikkimässä lumisotaa, kun Yitzharin siirtokuntalaiset hyökkäsivät kylään ja muuttivat tilanteen oikeaksi sodaksi, jonka seurauksena kaksi palestiinalaista haavoittui siirtokuntalaisten luodeista ja kuusi armeijan kumiluodeista. Yksi piirre, joka erottaa Yitzharin monesta muusta siirtokunnasta on se, että armeija melko näkyvästi puolustaa siirtokuntalaisia ja tuntuu osallistuvan hyökkäysiin, vaikka sen tehtävänä on pitää osapuolet erossa toisistaan ja turvata rauhaa Länsirannalla.Urifilaisen kontaktimme, Abu Mahmudin mukaan siirtokuntalaisväkivalta muuttui noin neljä vuotta sitten armeijan käytöksen mukana. Vielä toisen intifadan jälkeen armeija piti siirtokuntalaisia ja palestiinalaisia erossa toisistaan, mutta muutaman viime vuoden aikana armeija on alkanut pitää enemmän siirtokuntalaisten puolia, joka näkyy suoraan siirtokuntalaisten siivileihin kohdistaman väkivallan määränä. Abu Mahmoud on huolissaan tulevaisuudesta: Oma sukupolvemme on jo vanha, mutta entä lapsemme? Me emme tiedä, mitä heidän mielissään liikkuu, emmekä voi tehdä mitään konfliktin tai vihamieleisen ilmapiirin lopettamiseksi. Joka päivä me kohtaamme kovenevaa väkivaltaa, mutta meidän on pysyttävä hiljaa. Abu Mahmoud ei ole yksin. Suurin osa palestiinalaisista, joiden kanssa puhumme on huolissaan tulevista sukupolvista. He pelkäävät kolmannen intifadan syntyä, sillä poliittisen johtajuuden puuttuessa kukaan ei tiedä, minkälaisia muotoja se saa. Abu Mahmoud jatkaa: ”Toisen intifadan syynä oli armeijan väkivalta, kolmannen aiheuttavat siirtokunnat. Lapsemme ovat sulkeutuneita, emme tiedä mitä heidän mielissään liikkuu, mutta kukaan ei kestä jatkuvaa väkivallan kasvua ilman reaktiota.”Palestiinalaiset eivät ole synnittömiä väkivallan suhteen. Kokemukset edellisistä kansannousuista ovat opettaneet, ettei kuva aseellisesti puolustautuvasta arabista ole hyvää PR:ää ulkomaailmalle ja he ovat vaihtaneet aseet kiviin sekä sanoihin. Urifilaisetkin tarttuvat välillä kiviin puolustautuakseen.

Tasan viikon päästä poliittisesti hajanaisessa Israelissa on parlamenttivaalit, joissa on ehdolla 34 puoluetta. Vaaligallupit ovat heitelleet puolelta toiselle, mutta oikeistolle ja siirtokuntamyönteisille puolueille povataan enemmistöä. Viimeisen parin vuoden aikana israelissa on koettu ennenäkemättömiä protesteja huonon taloushallinnon johdosta, mutta äänestyskäyttäytyminen näyttää silti riippuvan turvallisuudesta. Tämä ei lupaa hyvää Urifille tai muille siirtokuntalaisten hyökkäyksistä kärsiville palestiinalaiskylille. Sitä, kuinka kauan ihmiset sietävät väkivaltaa, on vaikea sanoa.

Turvallisuutta ja opiskelijapolitiikkaa

Tiistaina 11.12. Israelin armeija tekee iskun Addameerin, palestiinalaisille lakiapua tarjoavan toimiston konttoriin. Addameer hoitaa parhaillaan mm. läheisestä Qaryutin kylästä kansainvälisenä ihmisoikeuksien päivänä, keskellä yötä pidätettyjen nuorten miesten oikeusjuttuja. Mitään syytä armeijan iskulle tai pidätyksille ei annettu. Palestiinalaiset jaksavat miehityksen keskellä naureskella israelin turvallisuusretoriikalle, jolla oikeutetaan suurin osa Länsirannalla tapahtuvista pidätyksistä ja viljekysmaiden haltuunottamisista. Tällä kertaa ihmiset ovat tuohtuneita. On vaikea ymmärtää, minkälaisen turvallisuusuhan lakiasiaintoimisto israelin valtiolle aiheuttaa.

Seuraavana päivänä olemme Nablusissa An Najahin yliopistossa vierailemassa UNESCO Chairissa työskentelevän Anna Sandersin luona. Anna on amerikkalainen juristi, joka tutkii työkseen palestiinalaisten pääsyä koulutukseen niin rakenteellisesti, kuin fyysisesti. Palestiinan yliopistojärjestelmä perustettiin nykyiseen muotoonsa vasta 1970-luvulla, sillä ennen miehitystä ei ollut varsinaisesti tarvetta maan omalle sisäiselle yliopistolaitokselle. Annan mukaan järjestelmä ei ole koskaan varsinaisesti päässyt jaloilleen, sillä Israel on aina aika-ajoin tehnyt opiskelusta hankalaa mm. rakentamalla tarkastuspisteitä kampuksien suille, joka on fyysisesti estänyt ihmisten pääsyn koulutukseen. Israelin mielestä yliopistot ovat poliittisen toiminnan ja kokoontumisen keskuksia eli uhkia turvallisuudelle. Tämä onkin ollut totta aina vuoteen 2007 asti, jolloin poliittsesta toiminnasta alkoi tulla vaarallista kampuksilla Länsirantaa hallinnoivan Fatahin ja Gazassa valtaa pitävän Hamasin välisten erimielisyyksien vuoksi. Osa nuorista yliopistossa opiskelevista miehistä on joutunut vankilakierteeseen poliittisen aktiivisuutensa vuoksi, joka puolestaan on johtanut lähes vanhan järjestelmän mukaisiin suomalaisiin opiskeluaikoihiin: seitsemään, kahdeksaan tai yhdeksään vuoteen.

Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin toinen. Vuodesta 2007 lähtien Palestinian Authority on koettanut hallita opiskelijapolitiikkaa ajaen sen henkihieveriin. Aktiiveja on pidätetty ja usein samat henkilöt ovat istuneet ensin israelin vankiloissa, jonka jälkeen heidät on lähes suoraan laitettu palestiinalaisten telkien taakse. Palestiinassa on vaiettu ongelma: sen omat poliisivoimat ovat usein jopa israelin puolustusvoimia brutaalimpia otteissaan. An Najahin yliopistossa politiikka näkyy ainoastaan lipuissa ja kuuluu kuiskauksissa. Annan mukaan n. 70% nykyisitä opiskelijoista ei koe äänestämistä tärkeäksi. He olivat lapsia toisen intifadan aikaan ja heille politiikka, demokratia ja ihmisoikeudet ovat usein vitsi. Lähes päivittäin kuulen opiskelijoita edeltävän sukupolven edustajilta huolen siitä, minkälainen tulevaisuus on valtiolla, jonka tulevat johtajat kokevat tulleensa huijatuiksi ja petetyiksi joka taholta. Palestiinalaiset nuoret eivät muista siirtokuntien arabiankielisiä nimiä, eikä heillä ole minkäänlaisia muistikuvaa siitä, minkälainen Länsiranta oli ennen siirtokuntia. Kun ennen tarvittiin Israelia murentamaan opiskelijoiden usko tulevaisuuteen, niin nyt näyttää siltä, että palestiinalaiset tekevät sen itse.

Lounastauko An Najahin yliopistossa.

Ensimmäinen kokonainen viikko takana

Ensimmäinen kokonainen viikko tarkkailijana on pitänyt sisällään Länsirannan klassikoita: nuorten miesten pidätyksiä, kyynelkaasutukseksi muuttuvan mielenosoituksen, siirtokuntalaisten hyökkäyksiä ja talojen tuhoamisia.

Siihen on myös sisältynyt absurdeja kohtaamisia, haltioittavan kaunista valoa, naurua ja innostunut lihakauppias. Tarkkailuni aikajana on päivittynyt ja kuvagalleria avautunut. Tervetuloa.

Läsnäoloa vai paikallaoloa

Keskiviikkona, marraskuun 14. päivänä kuohuvassa Lähi-idässä räjähtää jälleen. Tällä kertaa ei ole kyse Syyriasta, ei Egyptistä, ei varsinaisesti mistään arabikeväästä alkaneesta kuohunnasta, vaan alueen pisimmästä ratkaisemattomasta konfliktista: Israelista ja Palestiinasta. Keskiviikkona Israel kohdistaa ilmaiskun Gazaa hallitsevan Hamas puolueen sotilaskomentaja Ahmed Jabaria vastaan tappaen hänet, ja kolme Jabarin seurassaan samassa autossa ollutta henkilöä. Samalla Israel käynnistää sotilasoperaation nimeltään pillar of defence, jonka tarkoituksena on Israelin puolustusvoimien edustajan, Lt. Col. Avital Leibowitzin mukaan ”puolustaa israelin kansalaisia Hamasin raketti-iskuja vastaan ja rampauttaa terroristijärjestöt”.

Säädän kotona Helsingissä elokuvauksen opintojani loppuun, animoin viimeisiä kuvia minulta tilattuun mainokseen, näen ihmisiä, eikä minulla ole juurikaan aikaa seurata uutisia. Torstai aamuna tieto tavallista suuremmasta asellisesta välienselvittelystä onnistuu tavoittamaan tietoisen tajuntani ja hämmennyn. Minulla on kahden vuorokauden kuluttua lento Länsirannalle, jossa alkaa kolmen kuukaden mittainen pesti EAPPI-ihmioikeustarkkailijana.

Olen ollut Länsirannalla aikaisemmin ja käsitykseni mukaan huolimatta siitä, uskooko Israelin ja Palestiinan kysymyksessä yhden vai kahden valtion ratkaisuun, on alueella reaalimaailmassa kolme aluetta: Israel, miehitetty Länsiranta ja Gaza, jota ohjaavat omat lainalaisuutensa. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Gazan ja Israelin välinen kähinöinti ei välttämättä vaikuta Länsirannan tilanteeseen. Olen yhteydessä minut lähettävään Kirkon ulkomaanapuun, josta sanotaan että turvallisuustilannetta alueella seurataan lakkaamatta ja Länsirannalle on turvallista matkustaa. Tilanne on nurinkurinen: olen tyytyväinen voidessani lähteä, ahdistunut Gazan vuoksi ja samalla pieni ääni takaraivossani kuiskii että on kyynistävää ja huolestuttavaa, jollei Gazan tilanne vaikuta Länsirantaan. Nämä kaksi aluetta  kai tulisivat sijaitsemaan samassa valtiossa, jos alueelle joskus saadaan jonkunlainen stabiili valtioratkaisu. Olkoon se israelilainen, palestiinalainen tai israelilais-palestiinlainen.

Saavun Tel Avivin lentokentälle yhdessä kansainvälisen median kanssa. Tällä kertaa en ole osa mediaa vaan ihmisoikeustarkkailija. Tulen seuraavien viikojen aikana istumaan koulutuksessa ja tutustumaan työnkuvaani kentällä. Olen paikalla kun kaikki tapahtuu, mutta valmistaudun olemaan läsnä veilä senkin jälkeen, kun rakettituli on loppunut.

Tervetuloa blogiini. Tulen seuraavien kuukausien aikana raportoimaan ihmisoikeustarkkailijan arjesta sekä Israelin ja Palestiinan tilanteesta paikoissa, johon media harvoin yltää. Nämä paikat ovat kuitenkin potentiaalisen rauhan kannalta keskeisen tärkeitä: ne ovat peltoja, koteja, teitä, kaivoja ja kouluja miehitetyn arjen alla. Tarkkailun aikajanassa pohdin kansainvälisen yhteisön ja median sekä oman päivittäisen elämääni välistä suhdetta. Välillä polut kohtaavat rajullakin tavalla ja välillä tarkkailijaelämäni on kaukana poliittisesta polttopisteestä.